keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Huomio omaan pesään!

Hoi !

Kuulin jostain, että meidän puolue ois hajonnu? Kaapattu? Muuttunu aivan totaalisesti? Jossain puoluekokouksessa?

Melekosia väitöksiä. Myös vähän hulluja. Melekosta myllerrystä, lehdissä, facebookissa, erilaisissa ryhmissä. Myllerrystä puolueen ulkopuolella, mutta myös sisällä. Toisten syyttelyä, kiusantekoa, mustamaalaamista, solvaamista. Tätäkö tämä politiikka on? Tätäkö se on aina ollu? Vai ollaanko nyt vaan jonkun kovin historiallisen äärellä?

Tai siis, tietenki ollaan, Soini veti meitä perussuomalaisia 20 vuotta. Kunnes tuli aika väistyä, tilalle tuli uusi, kentän valitsema puheenjohtaja. Kiitos siitä. Se, mitä siitä seurasi, on aivan käsittämätöntä.

Tottakai, käsittämätöntä on eduskuntaryhmän hajoaminen, ministerit otti ja lähti. Vei mukanaan kansanedustajia. Yleensä ymmärrän aina tarinoiden toisen puolen, mutta nyt on pitäny iha kunnolla yrittää järkeillä tätä. Miksi? Ja vaikka pidän ittiäni aika fiksuna likkana, en ymmärrä syitä, vaikka kuinka miettisin niitä kaikki yöt. Miksi kukaan hylkäisi aatetta, puoluetta, äänestäjiä? Tai siis, minkä takia? Mikä oikeuttaa sen, mitä Sinisen Tulevaisuuden jäsenet tekivät? Kuka sen osaa kertoa? Ei ainakaan kukaan loikanneista, joilta vastaukseksi tulee vain, että tämä tehdään Suomen kansan hyväksi.

Mutta käsittämätöntä on myös meidän oman kentän suhtautuminen uutiseen. Ymmärrän, että uutinen järkytti. Niin se teki täälläki. Uutinen suretti, hämmensi, ehkä jopa itketti. Siinä oli (ja on edelleen) kovasti sulateltavaa. Ajattelin, että se ottaa kaikilla aikansa, kaikilla on oikeus käsitellä asia, niinku parhaaksi näkee. Ja uskotte varmasti, että pettymystä on kanavoitu monella eri tavalla. Osa eristäyty, osa vauhkosi, osa mustamaalasi. Kukin tyylillään, tottakai. Mutta mistä ihmisillä löytyy voimaa ja energiaa siihen kaikkeen vihaan tällasella hetkellä? Voisko sitä voimaa ja energiaa kanavoida jotenki toisin?

Minä uskon meidän puolueeseen. Uskon meidän ihmisiin. Mun ihmisiin. Mun poliittiseen kotiin, joka ei hajonnu yhessä illassa, kun puoluejohto vaihtu. Koti, jossa on mun ihmiset, jotka oon ihan äskettäin löytäny. Uskon meidän aatteeseen ja tulevaisuuteen niin paljon, etten koe millään tavalla järkeväksi tai hyödylliseksi vaikeuttaa niiden ihmisten tietä, jotka meistä lähti. Miksei he vaan voi elää omaa elämäänsä sillä tiellä, jonka he valitti? Niin meidän ainaki pitäis nyt tehä.

Mitä jos suunnattais yhtenä rintamana, yhtenä aatteena ja yhtenä voimana eteenpäin, niin, että vielä vuosikausien jälkeen muistettais, mitä perussuomalaisista tuli, kun puoluejohto vaihtu? Unohettais se muiden puolueiden (tai ryhmien) härppiminen ja keskityttäis omaan tekemiseen. Oon aivan varma, että pystytään siihen. Tiiän, että tästä tulee vielä jotain suurta, kunhan vaan puolueena puhalletaan yhteen hiileen. Ei käännytä toisiamme vastaan ja kanavoidaan meidän potentiaali ja energia oikein. Koska niitä meiltä löytyy. Potentiaalia ja energiaa.

Mun omatunto ei kestäis tietentahtoen vaikeuttaa kenenkään polkua, meni se polku minne vaan. Me ollaan vapaita tekemään omat päätöksemme, muiden päätösten kanssa täytyy vaan oppia elämään. Ehkä oon liian kiltti, mutta minä nään tän asian näin. Minä aion jatkaa omaa elämää, keskittyä mulle tärkeisiin asioihin. Niitä on paljon ja eikä muutokset tapahu itestää. Ne muutokset tarvii mun ja meidän porukan voiman. Nyt vaa yhessä eteenpäin ja pidetään oma pääty puhtaana.

Ps. Paras päänalunen on puhdas omatunto




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti