keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Oulu voisi liikuttaa enemmän

Hei taas!

Asiaa liikunnasta tässä kaupungissa. Oon sen suhteen melkonen asiantuntija. Olen liikkunu pienestä pitäen, sukset laitettii jalkaan ku pystyssä pysy ja lentopallo käsiin ku osasin kiinni tarttua. Aluesarjan alotin urheileen 6-vuotiaana. Sen jälkeen aikalailla yhtäjaksosesti olen pelannu lentopalloa, joku SM-mitaliki löytyy kaapista. Heiluin myös nuorten maajoukkueringissä jonku tovin. Lisäksi oon liikkunu ja urheillu ihan omaksi iloksi kavereiden kanssa, kaikennäkösiä pihapelejä, hiihtoa ja mun lempparia, pulkkamäkeä.

Alotetaan seuraurheilusta. Seurojen ja kaupungin välisistä suhteista. Salivuorot on kalliita. Mää tiiän, meillä on niitä 3-4 viikossa. Kyllä ei ole ilmasia. Niitä on myös hankalasti saatavilla, samalla ku joitain kouluja on lähes tyhjänä. Tottakai, lapset menee eelle salivuorosuunnittelussa ja meille vanhemmille jää sitte ne lepakkovuorot, ei siinä, sen ymmärrän. Mutta voisko ajatella, että vaikka niitä tilavuokria vähä laskettais? Että jätettäis se rahojen eestakasi vekslaaminen ja seurojen rahallinen tukeminen pois, ja rehellisesti laskettais seurojen tilavuokria?

Entäs sitten ne tyhjät salivuorot? Aina niitä jossain on. Muistan ku pikkulikkana Muhoksella käytiin pelaamassa korista, sählyä tai sulkapalloa lähikoulun liikuntasalissa, joskus illalla. Sali oli tyhjä, kavereitten vanhempia oli mukana. Se oli parasta ikinä, siihen maailman aikaan. Nykyään lainsäädäntö on niin hankalaa, että eipä nykylapset oikein pääse. Kuulemma vastuu- ja vakuutuskysymykset tullee vastaan eikä sellanen höntsäily enää onnistu. Vaan entä jos onnistuis? Että kaveriporukka vois kädyä tuttujen, turvallisten kavereiden ja aikuisten kanssa harjottelemassa, ilman pelkoa epäonnistumisesta. Ilman pelkoa syrjäänjäämisestä. Keltä se on pois? Laskisko se sitä kynnystä liikkua?

Sitten urheilukulttuurista. Se on Oulun seudulla vahva. Täällä on puolen Suomen jääkiekkojoukkue, korkealla pelaavia pesäpallojoukkueita, salibandyn pelaajia ja myös sitä lajeista uljainta harrastavia lentopalloilijoita. Cheerleadereita, muodostelmaluistelijoita, pitkä rivi muita. Ja valtakunnallisella tasolla meidän seudun urheilijat pärjää tosi hyvin. Meillä on myös sata divaria harrastesähälyä pelaavia, harrastelätkää, iltavuorolaisia pelaamassa millon mitäki. Ulkojäillä käydään aktiivisesti. Kesällä sitte potkitaa polvet ja kyynärät ruvilla hiekka- ja nurmikentillä sitä jalkapalloa. Ja sehän on hyvä! Mulla on vaan iso huoli nyt siitä, miten se kynnys liikkua lapsilla ja nuorilla tästä kaikesta huolimatta nousee, ja tasoerot liikuntatunneilla kasvaa.

Nuorten kynnystä liikuntaan täytyy saaha madallettua. Minä oon ylpiä meiän urheilukulttuurista enkä halua että se heikkenee vaan tahon kehittää sitä. Ja se ei kehity, jos urheilevat lapset ja nuoret vaa vähenee. Pitää huolehtia, että pururata tai hiihtolatu on kunnossa. Että jalkapallokentällä on asianmukaset maalit. Pieniä, yksinkertasia juttuja, joilla tehhään se liikkuminen mielekkäämmäksi. Kaikilla nuorilla ei myöskään oo varaa harrastaa urheiluseurassa, vaikka halua ois sitä kiekkoa lämiä. Siksi urheilu helposti jää, mutta entä jos ne ulkojäät olis asianmukasessa kunnossa koppeineen päivineen, jäiskö se sitten? Kunnan perustehtäviin tulee aina kuulua monipuolisten liikuntapalvelujen turvaaminen. Vähävaraisten lapset ei harrasta seuroissa, se on niin nähty.

Liikunnan merkitys pittää huomioida kouluissa kunnolla. On tärkeää, että nuori saa monipuolisen kokemuksen liikunnasta jo peruskoulussa. Koululiikuntaa pitäs kattoo kuitenki enemmän nii, että lapsella ei olis oloa, että on pakko. Ettei se innostus siihen liikkumiseen jää siihen. Tai varsinkaan siihen, että toinen tekee jo puolivoltteja ja itse opettelee vasta tekemää kuperkeikkaa. Voisko liikuntaryhmiin ajatella tasoluokituksia, niinku matikassa on monessa koulussa? Siellä olis samantasosta porukkaa tsemppaamassa toisia, eikä tulis niin surkia olo omasta liikkumattomuudesta.

Urheilun ajaksi voin nollata pään, unohtaa ressin, kiireen, kaiken sen, mikä kuormittaa mieltä negatiivisesti. Ja teen sitä joukkuelajissa, jossa saan voimaa myös niistä taistelutovereista. Älytön terapiapaketti! Ja tästä puhun nyt myös siks, kun Oulussa nuorten syrjäytyminen ja masentuminen on ongelma. Enkä sano, että ratkaisu kaikkien masentuneiden hoitoon on urheilu. Mutta mun mielestä on tärkiää ottaa tääki näkökulma huomioon.

Jos joskus oon siellä Oulun kaupungin päättäjissä, pidän urheilun ja liikunnan puolia niin kauan ku mussa henki pihisee. Se on varma se.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti